Sunday 25 January 2015

2092



kirjoitustehtävä:
 aihe: joskus
 muoto: lyhyt novelli



Printteristä kolahtaa nippu työttömien tekemiä postikortteja. Vanha hyväksi koettu formaatti, vaikkakaan fyysisen postikortin edelleenlähettämiseksi ei vieläkään ole toimivaa tekniikkaa. Unna tunnistaa korttien joukosta omansa:  mustalla tussilla tehdyn piirroksen. Portaat kiertävät loputonta kehää kohti pohjatonta kuilua ja häipyvät äärettömään tummuuteen. Se oli taas yksi pakollinen Aktivointitoimenpide. Perässä tulostuu korteista 38 euron lasku, jo valmiiksi ensimmäinen perintätoimiston kirje asiaan liittyen sekä Heikomman Aineksen Vapautuslomake numero VAP-13,78. Unna huokaa ja painaa kätensä kasvoilleen, hieroo paljaaksi ajeltua päätään ja priorisoi mielessään päiväohjelman uusiksi. Huolia on riittävästi muutenkin ja nyt pitää selvitä vielä tästä: yksi lomake lisää. Ellei sitten pystyisi maksamaan korteista. 


Hän ja Kasper eivät olleet onnistuneet pääsemään edes kakkosluokkaan, vaikka olivat onnistuneet rajujen ja kalliiden hedelmöityshoitojen tuloksena saamaan sentään kaksoset. Lapset eivät olleet kympin tyttöjä, koska heillä oli todettu runsas sikermä geneettisiä mutaatioita. Kehityshäiriöt luokittavat kolmostasolle heti syntymästä. Kaikki tietävät, että tällaiset ongelmat ovat tässä vaiheessa yleisiä ja väistämättömiä vuosisadan puolivälissä tehdyn Puhtaan Pakkoavioliittolain myötä. Rajat suljettiin jo aikaisemmin.


Kasperilla on Aktivointipäivä läheisen tuotantolaitoksen jätteenkäsittelyosastolla ja hän on joutunut lähtemään kävellen matkaan jo aamuyön tunteina. Ennen kolmosluokan kansalaiset saivat matkustaa monorailin viimeisessä vaunussa. Nykyään se on kielletty, joten jalkaisin kulkeminen on ainoa vaihtoehto. Ja Unnan pitää siis selvitä tänään yksin. Hän pyörähtää heidän pienen huoneensa nurkkaan ja herättää Tiun ja Piun, lataa koneelta 3D-soseen heidän nenäletkuihinsa ja nostaa lapset märehtimään tuplarattaisiin. Ohuiden seinien läpi naapuristosta kantautuu eläimellistä ulinaa ja raivokasta paukutusta.  Virtuaalinen postinkantaja on ehtinyt kierroksensa.


Onneksi Heikomman Aineksen Holhousvirasto on vain tunnin kävelymatkan päässä. Unna raahaa rattaita jatkuvia portaikkoja tasolta toiselle, kulman taakse, vielä kolme kerrosta ylös tuulen pelmuuttaessa vaunupeitettä korkeuksissa.  Hän vilkaisee metallipalkkien välistä alas ja toivoo, ettei pudota mitään. Painava lomakekansio eli kaikki, mikä on tärkeää, on kuitenkin tallessa selkärepussa. Ykkösluokan kansalainen tulee liitolaudalla vastaan tahrattomissa kokovalkoisissaan ja moitteettomaksi kammattu lapsikatras liukuen pituusjärjestyksessä hänen perässään. Unna tuntee nahoissaan seitsemän paria halveksuvia katseita.  He eivät ole tulossa HAH:sta, vaan tietenkin YKK:lta eli YkkösKansalaisten Koululta, jossa annetaan elämän eväät ja kasvetaan hyvä veli-kerhoissa verkostoihin.

Tiusta ja Piusta ei ole ikinä siihen kouluun. Koko perheen tilannetta parantaisi ja tasoa nostaisi enää ainoastaan terveet lapset, jotka olisivat hyväksyttävää yhteiskunnan rakennusainetta. Unnan ja Kasperin Aktivointi on jo vaiheessa, josta ei ikinä ole paluuta palkalliseen työelämään. Raha ja valuutta on heille jo vieras käsite. Kolmostasolla pelataan lomakkeilla ja kupongeilla, ja rahan käyttämiseksi vaadittava mikrosiru on tältä perheeltä evätty. Ykköskansalaisen rahojen ryöstäminenkään ei siis olisi vaihtoehto.


Unna tilaa hissin Heikomman Aineksen Holhousvirastolla. Tutkiva kamera skannaa viivakooditatuoinnin hänen otsastaan ja avaa rautaportin haisevaan komeroon. Hissi ampaisee kohti maanpintaa ja siitä alaspäin, Unnan laihat posket ja ohuet hameenhelmat seuraavat perässä ja kaksostenrattaat ovat  tempautua kattoon yhä vain kiihtyvässä vauhdissa. Unna painii painovoimaa vastaan ja puolittain makaa vaunujen päällä estääkseen vauvoja lentämästä peiton alta. Lopulta lepatus päättyy ja hissi kirskahtaa perille. 


Loputtomalla käytävällä harhailee hämärässä epämääräisen muotoisia linkkaavia hahmoja ja seinistä kaikuu valittava sihinä ja kopse. Käytävä sikiää lisää ovia sitä mukaa, kun Unna etenee. Hän on ollut täällä ennenkin ja tietää, minne on menossa. Käytävä madaltuu ja kapenee ja ovet käyvät yhä painavimmiksi. Lastenrattaat on jätettävä, ne eivät mahdu enää oviaukoista.  Unna nostaa kaksoset kainaloihinsa ja jatkaa kyyryssä matkaa. Reppu rapisee rosoiseen kattoon.

Äkkiä Unnan kiirehtivät jalat törmäävät johonkin pehmeään, joka alkaa kirkua ja sätkiä. Unna hyppää säikähdyksestä, lyö otsansa matalaan kattoon ja huutaa itsekin niin kivusta kuin kauhusta ja yrittää asettaa jalkansa jonnekin. Jalansijaa ei löydy, ainoastaan jatkuvaa raajojen sekamelskaa ja Unna menettää tasapainonsa. Vaistomaisesti hän ojentaa kätensä kaatuessaan ja vauvat irtoavat hänen otteestaan ja häviävät eläväksi muuttuneeseen lattiaan. Unna karjuu kyyneleet silmissään kuin naarasleijona, haparoi ja konttaa ympäri sätkivää ja valittavaa ruumiskasaa, joka on läjä voipuneita vuoroaan odottavia holhousviraston asiakkaita.


Hämärään läjähtävät valot, skannerit aktivoituvat, ja kameran valo räpsähtelee kunnes tavoittaa Unnan viivakoodin. Hän ei hämärään tottuneilla silmillään näe mitään, kuulee vain oven kolauksen ja tuntee, kuinka häneen tartutaan vahvoilla kourilla molemmilta puolilta ja kiidätetään käytävää eteenpäin, ovista, toisista, kolmansista, isoon valkoiseen hissiin ja siitä päätellen, että hän tuntee painuvansa lattiasta läpi, hissin suunta on ylöspäin. Hänen silmänsä alkavat tottua valoon.


Unna ei ehdi miettiä lapsiaan, kun häntä pitelevät kakkostason kuhnurit jatkavat hänen juoksuttamistaan ulos hissistä ja sisään loistokkaista kullalla koristelluista pariovista. 


-Eksyittekö? Mutta hyvä, että olette nyt täällä.


Puhuja on maireasti hymyilevä kookas ykköskansalainen, joka kävelee arvokkaasti vastaan valkoisessa puvussa ja kullanvärisen kravatin pää rintataskussaan. Unna on paniikissa eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Veri valuu hänen otsastaan pitkin nenää ja tipauttaa suolaisen maun hänen ylähuulelleen.


-Kadotin lapseni! Päästäkää!


-Eikä mitä, onko Teidän Merkityksellisyytenne lyönyt päänsä? Annahan kun autan, mairea jatkaa ja sipaisee kultakirjaillulla nenäliinalla verivanan Unnan kasvoilta. –Lapsenne ovat koulussa ja palaavat hoitajan kanssa. Oletteko valmis ottamaan vastaan uuden virka-asuntonne?


Unna ei uskalla sanoa enää mitään, vaan nyökkää ja odottaa, mitä on tulossa. Hänet saatellaan ulkona odottavaan liitolimusiiniin,  joka kaupungin sokkeloissa kierreltyään pysähtyy pehmeästi lasiseinäisen pilvenpiirtäjän kahdennenkymmenennen kerroksen sisäänkäynnin kohdalle. Kuljettaja nousee avaamaan oven ja kumartaa pää polvissa, kunnes Unna saa kammettua itsensä ulos liiturin upottavalta takapenkiltä ja hoippuu kohti hänelle osoitettua ovea. Ovella seisoo syvässä kumarruksessa toinen kuhnuri pidellen eteen ojennetuilla käsillään samettityynyä, jolla lepää kultainen avain. –Teidän Merkityksellisyytenne, olkaa niin hyvä.


Unna sovittaa avaimen lukkoon tärisevin käsin ja astuu valtavaan peileillä vuorattuun eteishalliin.  Vastassa kumartaa loputon rivi palveluskuntaa. Hovimestari astuu askeleen edemmäksi ja viittilöi kunnioittavasti nenä kiinni housun prässäyksissä: - Olemme ikuisessa palveluksessanne, Teidän Merkityksellisyytenne, ja toteutamme kaikki toiveenne. Haluatte varmasti ensin tutustua kylpyläosastomme palveluihin? Unna nyökkää ja tajuaa sitten, ettei kukaan näe hänen nyökkäystään kumarruksiltaan. –Kyllä, kiitos.  Hän katselee ihmeissään ympärilleen ja pysäyttää katseensa peiliin, josta tuijottaa hänen tuttu olemuksensa, nyt hiukan resuisena. Ja otsan viivakoodissa näyttää olevan seitsemän mustan viivan jatkona kolme uutta punaista viivaa.



No comments:

Post a Comment