kirjoitustehtävä:
aihe: joskus
muoto: lyhyt novelli
Printteristä kolahtaa nippu työttömien tekemiä
postikortteja. Vanha hyväksi koettu formaatti, vaikkakaan fyysisen postikortin
edelleenlähettämiseksi ei vieläkään ole toimivaa tekniikkaa. Unna tunnistaa korttien
joukosta omansa: mustalla tussilla tehdyn
piirroksen. Portaat kiertävät loputonta kehää kohti pohjatonta kuilua ja
häipyvät äärettömään tummuuteen. Se oli taas yksi pakollinen Aktivointitoimenpide.
Perässä tulostuu korteista 38 euron lasku, jo valmiiksi ensimmäinen
perintätoimiston kirje asiaan liittyen sekä Heikomman Aineksen Vapautuslomake
numero VAP-13,78. Unna huokaa ja painaa kätensä kasvoilleen, hieroo paljaaksi
ajeltua päätään ja priorisoi mielessään päiväohjelman uusiksi. Huolia on
riittävästi muutenkin ja nyt pitää selvitä vielä tästä: yksi lomake lisää. Ellei
sitten pystyisi maksamaan korteista.
Hän ja Kasper eivät olleet onnistuneet pääsemään edes
kakkosluokkaan, vaikka olivat onnistuneet rajujen ja kalliiden hedelmöityshoitojen
tuloksena saamaan sentään kaksoset. Lapset eivät olleet kympin tyttöjä, koska
heillä oli todettu runsas sikermä geneettisiä mutaatioita. Kehityshäiriöt
luokittavat kolmostasolle heti syntymästä. Kaikki tietävät, että tällaiset
ongelmat ovat tässä vaiheessa yleisiä ja väistämättömiä vuosisadan puolivälissä
tehdyn Puhtaan Pakkoavioliittolain myötä. Rajat suljettiin jo aikaisemmin.
Kasperilla on Aktivointipäivä läheisen tuotantolaitoksen jätteenkäsittelyosastolla
ja hän on joutunut lähtemään kävellen matkaan jo aamuyön tunteina. Ennen
kolmosluokan kansalaiset saivat matkustaa monorailin viimeisessä vaunussa. Nykyään
se on kielletty, joten jalkaisin kulkeminen on ainoa vaihtoehto. Ja Unnan pitää
siis selvitä tänään yksin. Hän pyörähtää heidän pienen huoneensa nurkkaan ja
herättää Tiun ja Piun, lataa koneelta 3D-soseen heidän nenäletkuihinsa ja
nostaa lapset märehtimään tuplarattaisiin. Ohuiden seinien läpi naapuristosta
kantautuu eläimellistä ulinaa ja raivokasta paukutusta. Virtuaalinen postinkantaja on ehtinyt
kierroksensa.
Onneksi Heikomman Aineksen Holhousvirasto on vain tunnin
kävelymatkan päässä. Unna raahaa rattaita jatkuvia portaikkoja tasolta
toiselle, kulman taakse, vielä kolme kerrosta ylös tuulen pelmuuttaessa vaunupeitettä
korkeuksissa. Hän vilkaisee
metallipalkkien välistä alas ja toivoo, ettei pudota mitään. Painava
lomakekansio eli kaikki, mikä on tärkeää, on kuitenkin tallessa selkärepussa.
Ykkösluokan kansalainen tulee liitolaudalla vastaan tahrattomissa kokovalkoisissaan
ja moitteettomaksi kammattu lapsikatras liukuen pituusjärjestyksessä hänen perässään.
Unna tuntee nahoissaan seitsemän paria halveksuvia katseita. He eivät ole tulossa HAH:sta, vaan tietenkin
YKK:lta eli YkkösKansalaisten Koululta, jossa annetaan elämän eväät ja
kasvetaan hyvä veli-kerhoissa verkostoihin.
Tiusta ja Piusta ei ole ikinä siihen kouluun. Koko perheen
tilannetta parantaisi ja tasoa nostaisi enää ainoastaan terveet lapset, jotka
olisivat hyväksyttävää yhteiskunnan rakennusainetta. Unnan ja Kasperin
Aktivointi on jo vaiheessa, josta ei ikinä ole paluuta palkalliseen työelämään.
Raha ja valuutta on heille jo vieras käsite. Kolmostasolla pelataan lomakkeilla
ja kupongeilla, ja rahan käyttämiseksi vaadittava mikrosiru on tältä perheeltä
evätty. Ykköskansalaisen rahojen ryöstäminenkään ei siis olisi vaihtoehto.
Unna tilaa hissin Heikomman Aineksen Holhousvirastolla.
Tutkiva kamera skannaa viivakooditatuoinnin hänen otsastaan ja avaa rautaportin
haisevaan komeroon. Hissi ampaisee kohti maanpintaa ja siitä alaspäin, Unnan
laihat posket ja ohuet hameenhelmat seuraavat perässä ja kaksostenrattaat ovat tempautua kattoon yhä vain kiihtyvässä
vauhdissa. Unna painii painovoimaa vastaan ja puolittain makaa vaunujen päällä
estääkseen vauvoja lentämästä peiton alta. Lopulta lepatus päättyy ja hissi
kirskahtaa perille.
Loputtomalla käytävällä harhailee hämärässä epämääräisen
muotoisia linkkaavia hahmoja ja seinistä kaikuu valittava sihinä ja kopse.
Käytävä sikiää lisää ovia sitä mukaa, kun Unna etenee. Hän on ollut täällä
ennenkin ja tietää, minne on menossa. Käytävä madaltuu ja kapenee ja ovet
käyvät yhä painavimmiksi. Lastenrattaat on jätettävä, ne eivät mahdu enää
oviaukoista. Unna nostaa kaksoset kainaloihinsa
ja jatkaa kyyryssä matkaa. Reppu rapisee rosoiseen kattoon.
Äkkiä Unnan kiirehtivät jalat törmäävät johonkin pehmeään,
joka alkaa kirkua ja sätkiä. Unna hyppää säikähdyksestä, lyö otsansa matalaan
kattoon ja huutaa itsekin niin kivusta kuin kauhusta ja yrittää asettaa
jalkansa jonnekin. Jalansijaa ei löydy, ainoastaan jatkuvaa raajojen
sekamelskaa ja Unna menettää tasapainonsa. Vaistomaisesti hän ojentaa kätensä
kaatuessaan ja vauvat irtoavat hänen otteestaan ja häviävät eläväksi
muuttuneeseen lattiaan. Unna karjuu kyyneleet silmissään kuin naarasleijona,
haparoi ja konttaa ympäri sätkivää ja valittavaa ruumiskasaa, joka on läjä
voipuneita vuoroaan odottavia holhousviraston asiakkaita.
Hämärään läjähtävät valot, skannerit aktivoituvat, ja
kameran valo räpsähtelee kunnes tavoittaa Unnan viivakoodin. Hän ei hämärään
tottuneilla silmillään näe mitään, kuulee vain oven kolauksen ja tuntee, kuinka
häneen tartutaan vahvoilla kourilla molemmilta puolilta ja kiidätetään käytävää
eteenpäin, ovista, toisista, kolmansista, isoon valkoiseen hissiin ja siitä
päätellen, että hän tuntee painuvansa lattiasta läpi, hissin suunta on
ylöspäin. Hänen silmänsä alkavat tottua valoon.
Unna ei ehdi miettiä lapsiaan, kun häntä pitelevät
kakkostason kuhnurit jatkavat hänen juoksuttamistaan ulos hissistä ja sisään
loistokkaista kullalla koristelluista pariovista.
-Eksyittekö? Mutta hyvä, että olette nyt täällä.
Puhuja on maireasti hymyilevä kookas ykköskansalainen, joka
kävelee arvokkaasti vastaan valkoisessa puvussa ja kullanvärisen kravatin pää
rintataskussaan. Unna on paniikissa eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Veri valuu
hänen otsastaan pitkin nenää ja tipauttaa suolaisen maun hänen ylähuulelleen.
-Kadotin lapseni! Päästäkää!
-Eikä mitä, onko Teidän Merkityksellisyytenne lyönyt päänsä?
Annahan kun autan, mairea jatkaa ja sipaisee kultakirjaillulla nenäliinalla
verivanan Unnan kasvoilta. –Lapsenne ovat koulussa ja palaavat hoitajan kanssa.
Oletteko valmis ottamaan vastaan uuden virka-asuntonne?
Unna ei uskalla sanoa enää mitään, vaan nyökkää ja odottaa,
mitä on tulossa. Hänet saatellaan ulkona odottavaan liitolimusiiniin, joka kaupungin sokkeloissa kierreltyään
pysähtyy pehmeästi lasiseinäisen pilvenpiirtäjän kahdennenkymmenennen kerroksen
sisäänkäynnin kohdalle. Kuljettaja nousee avaamaan oven ja kumartaa pää
polvissa, kunnes Unna saa kammettua itsensä ulos liiturin upottavalta
takapenkiltä ja hoippuu kohti hänelle osoitettua ovea. Ovella seisoo syvässä
kumarruksessa toinen kuhnuri pidellen eteen ojennetuilla käsillään samettityynyä,
jolla lepää kultainen avain. –Teidän Merkityksellisyytenne, olkaa niin hyvä.
Unna sovittaa avaimen lukkoon tärisevin käsin ja astuu
valtavaan peileillä vuorattuun eteishalliin. Vastassa kumartaa loputon rivi palveluskuntaa.
Hovimestari astuu askeleen edemmäksi ja viittilöi kunnioittavasti nenä kiinni
housun prässäyksissä: - Olemme ikuisessa palveluksessanne, Teidän
Merkityksellisyytenne, ja toteutamme kaikki toiveenne. Haluatte varmasti ensin
tutustua kylpyläosastomme palveluihin? Unna nyökkää ja tajuaa sitten, ettei
kukaan näe hänen nyökkäystään kumarruksiltaan. –Kyllä, kiitos. Hän katselee ihmeissään ympärilleen ja
pysäyttää katseensa peiliin, josta tuijottaa hänen tuttu olemuksensa, nyt
hiukan resuisena. Ja otsan viivakoodissa näyttää olevan seitsemän mustan viivan
jatkona kolme uutta punaista viivaa.
No comments:
Post a Comment