Jälleennäkemisiä

Haltioidun yhä uudelleen ja palaan seuraavana päivänä ja vielä seuraavana. Pikainen näkeminen syvenee pian riippuvuudeksi, jossa en saa häntä enää ajatuksistani. En, vaikka välillä tähyän valkeana hohtavaa Pyhää Sydäntä koko maailman rakkauden symbolin huipulta, käyn keskusteluja vanhojen filosofien kanssa heidän hautaholveissaan tai vajoan Tuonelan portaita kylmänkosteisiin menneisiin kerrostumiin laskemaan miljoonia luita. 

Tapaan jotakuta, jota en enää muistanut, mutta jonka hyvin tunnistan kauniina soivasta kuin maan alta kumpuavasta äänestä, jota kuulin viimeksi yhden tai kaksi elämää sitten. Tunnen hänet vielä enemmän omakseni tummasta ja iättömästä kaiken nähneestä kivestä, joka on tällä välin silennyt pehmeämmäksi, loputtomasta määrästä kivuliaan kauniita kaaria, piikkejä ja aggressiivisen elegantteja kapeita torneja -ja tietysti kieltä näyttävistä liskonkuvatuksista. Hänen tutuista kuivakan tyylikkäistä vitseistään, joille olemme yhdessä nauraneet aina, mutta joita suurin osa ei ymmärrä ja herkimmät suivaantuvat. Vain meidän juttuja.

Arjen tummasta suitsukkeiden tuoksusta mahtipontisesti ylös taivaita kohti suipentuvat värikkäinä sirpaleina hohtavat ja sykkivät keuhkot esittävät alamaisille kuvatarinoita, ja takana puutarhassa, jonne kaikki eivät viitsi kulkea, ruusuikkunoiden kanssa kilpailevat valtavat kukinnot ovat kuin muinaisia organismeja jättien maasta. Hän vaikuttaa mahtailevalta, mutta tosiasia on, että vähempi ei vain olisi sopivaa. Olen onnellinen siitä, että hän viettää aikaa kanssani tämän lyhyen ajan tässä hetkessä. Lupaan tulla takaisin pian.

Kuljen viimeistä kertaa hänen ruusujensa terälehtien tuoksu sormissani matalasti aidatun puiston läpi kohti huonettani kymmenennessä kaupunginosassa. Jään pitämään porttia auki takaani tulevalle pyöräilijälle ja hymyilen rakastuneen hymyä. Mies kiittää ja laskeutuu vierelleni jatkamaan vieraita kieliä ja osaa myös suomeksi litanian kirosanoja, mikä ilahduttaa minua. Lopulta puistelen päätäni: olen täällä varattu vain ikuisuudesta kumpuaville jylhille kiviseinille, joita ymmärrän, ja nekin joudun jättämään. Mutta lupaan tulla takaisin pian.

Kohteliaat juoksijat

Keskikesäinen yö seisoo vielä sakeanaan tiivistyneistä tuoksuista, jotka ovat irronneet ilmaan auringon kuumentamista ihoista, tiheään lisätyistä halvoista huulikiilloista ja taskulämpimän maltaan lemuisista naurunremakoista.

Satunnaisesti lähtevien ja saapuvien yöjunien vaimea kolke ja kohina elää taustalla kuin päälle unohtunut televisio ja hotellin yökerhon ovella aiemmin parveilleet äänekkäät tupakoitsijat ovat kauan sitten kaikonneet kutsuvampiin puuhiin. Höyhenenkevyttä valoisaa hiljaisuutta alleviivaa aseman ulottuvuuksiin hitaasti häivyttyvät laitureiden rivit autioina bitumipellon pengerryksinä.

Lasiseinäkkeeseen kiinnitetty linjakartta antaa selälle ystävällistä tukea tutuksi käyneellä vihreällä muovipenkillä. Olen ehtinyt vaipua odottavaan horrokseen, jossa tuntee minuuttien kulun lohduttavan nopeana rytminä ei-missään liikkuvien ajatustensa taustalla ja jossa samanaikaisesti on hyvin tietoinen maiseman muuttumattomista yksityiskohdista: laitureiden ja kadun ylittävän liikahduksen päässä avautuvien katujen elottomista kidoista ja ostoskeskuksen nurkan kaarteen takana pilkottavasta lastauslaiturista roskapuristimineen. 

En juurikaan ylläty kuvaan ilmestyvästä hahmosta, sillä olin kuullut miehen puvunkenkien läiskeen vaimeana varoituksena jo kauan ennen hänen aineellistumistaan vasempaan silmänurkkaani. Hän lähestyy paniikinomaisella virtaviivaisella kiireellä valkoinen puvunpaita tuoreen veren kauttaaltaan värjäämänä ja ilmeisesti tosipaikan näytön tuoman adrenaliinipurskeen myötä hänen juoksutekniikkansa on edelleen hyvä. Reippaasti lähes rinnalle nousevat polvet antavat voimaa dynaamiselle askellukselle ja hän ohittaa minut noteeraten nyökkäämällä nopeasti kuin huomioiden urheilusuorituksen tiimellyksessä melkein unohtuneen yleisön käsien siksakatessa tehokkaasti rytmiä.

En ole ihan varma, pitäisikö tervehtiä, kun hän ehtii jo kadota kauas oikealle ja kääntyä sitten todennäköisesti aseman alittavaan tunneliin. Miehen hävitessä kuvasta seuraava hahmo ilmestyy näyttämölle edellisen jo avaamasta tulokulmasta ja lähenee vähemmän ergonomisella tyylillä -vaikkakin juoksuun paremmin soveltuvilla kengillä. Hänen hahmonsa piirtyessä tarkemmaksi huomaan hänenkin paitansa olevan veressä, samoin kuin veistä pitelevän oikean käden. 

"Hei anteeks, juoksiko joku tästä just ohi?" Mies ehtii kohdalle ja huohottaa edessäni tavallisen kauniskasvoisena ja hyväkäytöksisenä, veitsikäsi voipuneesti roikkuen. "Joo! Se juoksi tonne ja kääntyi vasemmalle." Osoitan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pukukenkäinen mies oli kadonnut. "Kiitos." Hän on niin kohtelias, että valheeni miltei hävettää, kun hän nopeasti loittonee osoittamani kadun suuntaan.