Sivullinen

tehtävä: valitse jokin kuva ja kirjoita siitä: lyhyestä hetkestä juuri tässä kuvassa, juuri kuvanottamisen hetkellä. Kuvaile kaikin aistein monipuolisesti.

kuva: Robert Doisneau, Le baiser de l'hotel de ville, 1950

Seine höyryää keväistä kosteuttaan ja tottumattomaan silmään pistää puiden ja koristepensaiden orastava vihreys. Ilmaa on vaikea hengittää, se on sakeanaan juuri virinnyttä toivoa ja odotusta ja herännyt onni venyttelee siristellen sisälläni, täyttää keuhkoni painollaan ja puskee kivuliaasti olemukseni ääriviivoja.

Tuuli liikahtelee paksuna pölyisenä samettiverhona ja liikenteen vaimea kirske kimpoilee tarkoituksettomana katulyhtyjen välillä kuin Fortunan eksynyt kuula. Kulkijoiden kopina vaimenee vitriinien vierelle ja metron portaisiin. Materia pyörii verkkaisesti kiertäen ohi tietämättä, että se ei ole tärkeää ja että aika on pysähtynyt. 

Francoisen lämmin pieni vartalo sykkii kyljessäni ja kantamme soivat katukiveykseen viipyilevää valssia. Tunnen huolimattomasti solmitun korsetin reunan käsivarteni alla ja rakastan peukalollani St. Helenan muotoista luomea olkapäällä.

Onnemme rikkoo kylkiluita, repii lihasta ja kietoutuu samaksi huumaavaksi sävelmäksi, joka näykkii vatsan nukkaa ja jättää jäljen kaulakuoppaan. Kaupungintalon arvostelevasti tutkivien patsaiden alla reisi vasten reittä muistaa kuuman ihon kankaiden alla, hengityksemme hakkaavat samaa tahtia. Terassien tuolit säestävät ja tuhka putoaa tossahtaen kuppiin. Haluan paljastaa kaiken.

Kaikelle aikansa

kirjoitustehtävä: näkökulmasta kirjoittaminen: kuvaile työpaikkasi henkilöstöä hierarkian alimmalta portaalta käsin.

Kukkienkastelija sattuu samaan aikaan palkanlaskentaosastolle. Narukätinen nuori tyttö, mutta reippaasti kantaa painavaa kastelukannua ja kiiruhtaa kerroksen ympäri peikonlehdeltä toiselle. On silläkin kyllä homma. Ajelee varmaan kohteesta toiseen autolla kastelukannut mukana. Narisevaääninen palkkamatami huutaa tytölle tervehdyksen. Minä saan työntää kitisevän kärryni kohdalle ilman kontaktia. Katson kyllä, mutta äkeä täti ei viitsi vilkaista päinkään.
      Lihava kikkarapää tulee sen sijaan vastaan kahvikuppi kädessä,  hymyilee iloisesti ja moikkaa niin kuin aina. Joillain täällä on käytöstapoja. Useimmat jököttävät niska köyryssä paikoillaan eivätkä ole huomaavinaan, kun tyhjennän niiden roskiksen ja yritän saada pyyhkäistyä pöydän alta, joka on täynnä jalkoja ja käsilaukkuja. 

      Mitä ne täällä edes edelleen naputtavat neljän jälkeen, en ymmärrä. Luulin, että täällä työaika loppuu viimeistään silloin. Joskus jollain pöydällä palaa vielä valo, kun lopetan kierroksen kahdeksalta illalla. Minä sentään pääsen kotiin huhkittua tuntimääräisen vuoroni – jos en meinaa saada töitä tehtyä siinä ajassa, on vain pistettävä juoksuksi. Mutta kotiin lähden juuri silloin, kuin tuntisopimuksessa lukee.

      Ei se helppoa kai ole noillakaan. Isojen kihojen kopit ja konttorit ammottavat kyllä tyhjillään viimeistään viideltä. Tämän osaston pomoa en ole koskaan nähnyt edes vilaukselta ja huone näyttää siltä, kuin siellä ei edes käytäisi. Joskus roskiksessa on mytätty post-it-lappu, ei muuta.

     Näyttää siltä, että mitä uudempi työntekijä, sitä myöhempään viihtyvät. Sitten naama rupeaa kiristymään ja tilalle tulee uusi. Tuo tyttö on näyttänyt viime viikot todella kiukkuiselta. Hän kuitenkin moikkaa aina ja siirtyy sivuun, jotta pääsen tekemään työni. Joskus vaihtaa muutaman sanan säästä. Niin nytkin, mutta hän näyttää tyytyväiseltä. Luulen, että en näe häntä enää.

Pois

kirjoitustehtävä:
Junamatka-kaava:
1. kappale: Henkilö istuu junassa. Kuvaile häntä
yksityiskohtaisesti. Keitä muita junassa istuu? Kuvaile.
2. kappale: Henkilö mietiskelee. Kerro ajatukset.
Mistä lähtenyt, minne menossa, elämäntilanne.
3. kappale: Henkilö näkee kurkiauran. Mitä muistoja
herää?
4. kappale:Joku vaunussa muistuttaa päähenkilöllemme
tutusta henkilöstä. Kerro tästä.
5. kappale: Matkalaukku putoaa hyllyltä ja päähenkilön
tavarat leviävät junan lattialle. Vastapäätä
istuva auttaa keräämään tavaroita. Vuorokeskustelu
vuorosanaviivoin.
6. kappale: Juna lähenee määränpäätä. Kuvaile
maisemaa. Mitä se tuo päähenkilön mieleen? Lopeta
kertomus perillesaapumisen tunnelmaan.

Näytän siltä, että en kuulu tänne. Sähäkän vihreät penkit, puhdasta valkoista pintaa ja retkotan vasten ikkunaa likaisena säkkinä. Jakaukseni on epämääräinen ja pitkä letti roikkuu rasvaisina suiroina. Hilsettä päälaella. Näen senkin. Vastapäätä istuu ryhdikkäänä John Lennonin näköinen japanilainen tiukka paita laihan jeesusruumiinsa ympärillä. Se on kaukana kotoa ja silti näyttää tietävän, että on täsmälleen oikeassa paikassa. Vessan merkkivalo palaa varattua, penkit ovat täynnä luottavaisesti päänsä kallistaneita mallikansalaisia. Menossa jonnekin. Ennenkaikkea tulossa jostain. Helvetin kuumottavaa. Haluan takaisin.

Vaikka juuri siksi silmäni hakevat kiintopistettä ohikiitävästä maisemasta puita puita puita puita puita sähkötolppa puita puita ja matka jatkuu, koska en halua takaisin. Takaisin haisevaan läävään, jossa saa väistellä kissanpaskoja kengät jalassa. Seisovaan uhkaan, vaatimusten mereen, jossa joutuu kahlaamaan heti oven sisäpuolella. Ja ulkopuolella. Morris veti seinälle ja uhkasi, että multa menee polvet, jos en maksa. Vittu ne meni jo, kädet, jalat ja pää, ja sätkin eteenpäin vain, koska joku osa sulaneista aivoistani haluaakin elää.

Ikkunan takana vilisee hetki aukeaa, se on parempi. Avaan suuni ja irvistän kuvajaiselle. Valkoiset EU-hampaat virnistelevät rivissä pellon reunalla, vilahtavat suustani. Harmaalla taivaalla kurkiaura menossa pois. Kurkiaura, suvivirsi, jäätelö, paljaat jalat nurmella, lämpöinen hiekka varpaiden välissä, syksyllä tsekkiläinen tivoli koulunkentällä. Muistan vielä jotain. Kun olin jotain. Joku. Joku tuntui joltain.

Käytävän toisella puolella nainen vilkuilee. En hallitse käsiäni, työnnän ne reisieni alle. Punatukasta tulee mieleen Sonja. Sen katse muuttui samanlaiseksi. Yritän suunnata naiselle ajatuksen ja katson vaivihkaa. Se käsittää väärin, hermostuu, nousee seisomaan, nykii hetken takkiaan ja ojentaa sitten kätensä ja nykäisee pienen matkakassinsa alas hyllyltä. Alepan muovikassi putoaa mukana.

Mun kaikki levällään, mun jutut, Sonja hymyilee murtuneesta puisesta rasiasta, Sonjalla on vielä kaunis hymy. Toppa röökiä, suttuisia papereita, epämääräisiä nyyttejä muoviin käärittynä, linttainen hammasharja keskikäytävällä.

-A -ai-an-anteeksi! Oliks tää siun!? Voi ei nyt ne on kaikki tässä –

Sonja ei pyytänyt enää anteeksi, Sonja lähti. Punatukka jää. Haroo tavaroitani revenneeseen muovikassiin, ojentaa.

-Ei hätää, anna ol –

Liikun kuin hidastetussa filmissä. Taas näen selkäni ylhäältä, pään pudonneen hartioiden väliin, ojennan sontaista kättäni, mustat viivat kynsien alla. Häpeän.

-Onks siulla kaikki ookoo? Hei miun pittää jäähä tässä.

Nainen irroittaa otteensa pussista, sen kynnenkärjet hipaisevat.

-Joo mikä tää on? Mun pitää jäädä kans.

Juna hidastaa kohti asemaa puita puita puuuuuiiiitaaa puuuiiitaaaaa puuuu pu-puuuuu... Puinen asemarakennus, kello, tolppa, sininen kyltti. Maailma hidastuu ja alkaa hahmottua, erotan aseman nimen. Kakkonen valoneliössä. Seuraan punatukkaa eteiseen, hän hymyilee epävarmana ja toivottaa hyvät jatkot. Astun hänen perässään laiturille. Särisevä ääni kailottaa aseman kaiuttimissa, joku tönäisee: ”sori”. Tuuli pärisyttää Alepan kassia, toisessa kourassa puristan Sonjan kuvaa. Päästän siitä irti, se tempautuu takaisin etelään. Päätän riisua kengät.