Ihaa

 

En osaa päätellä puoliksi veden alla leviävistä kasvoista ja turpean oloisesta vartalosta, onko ruumis ollut joessa jo pari päivää vai kenties vasta muutaman tunnin. Veikkaan muutamaa tuntia, koska muutoin joku olisi löytänyt hänet jo aiemmin. Aamun valo kimaltelee pientareen kasteessa ja kaiteen parrujen väleihin kudotuissa verkoissa. Jos katson hämähäkkiä juuri nyt, näyttää kuin se saisi kiinni mehevän saaliin. 

Puna-mustaruudulliseen flanellipaitaan ja vaaleisiin farkkuihin pukeutuneen miehen kädet on sidottu vartalon etupuolelle valkoisella nyörillä  - kenties nippusiteillä. Kädet lepäävät rauhallisesti lantiolla ja hän jatkaa hidasta matkantekoa jalat edellä. Ajattelen Nalle Puhin keppileikkiä, jossa veteen pudotetun tikun sijasta sillan toiselta puolelta lipuikin esiin selällään kelluva Ihaa-aasi. 

Jälleennäkemisiä

Haltioidun yhä uudelleen ja palaan seuraavana päivänä ja vielä seuraavana. Pikainen näkeminen syvenee pian riippuvuudeksi, jossa en saa häntä enää ajatuksistani. En, vaikka välillä tähyän valkeana hohtavaa Pyhää Sydäntä koko maailman rakkauden symbolin huipulta, käyn keskusteluja vanhojen filosofien kanssa heidän hautaholveissaan tai vajoan Tuonelan portaita kylmänkosteisiin menneisiin kerrostumiin laskemaan miljoonia luita. 

Tapaan jotakuta, jota en enää muistanut, mutta jonka hyvin tunnistan kauniina soivasta kuin maan alta kumpuavasta äänestä, jota kuulin viimeksi yhden tai kaksi elämää sitten. Tunnen hänet vielä enemmän omakseni tummasta ja iättömästä kaiken nähneestä kivestä, joka on tällä välin silennyt pehmeämmäksi, loputtomasta määrästä kivuliaan kauniita kaaria, piikkejä ja aggressiivisen elegantteja kapeita torneja -ja tietysti kieltä näyttävistä liskonkuvatuksista. Hänen tutuista kuivakan tyylikkäistä vitseistään, joille olemme yhdessä nauraneet aina, mutta joita suurin osa ei ymmärrä ja herkimmät suivaantuvat. Vain meidän juttuja.

Arjen tummasta suitsukkeiden tuoksusta mahtipontisesti ylös taivaita kohti suipentuvat värikkäinä sirpaleina hohtavat ja sykkivät keuhkot esittävät alamaisille kuvatarinoita, ja takana puutarhassa, jonne kaikki eivät viitsi kulkea, ruusuikkunoiden kanssa kilpailevat valtavat kukinnot ovat kuin muinaisia organismeja jättien maasta. Hän vaikuttaa mahtailevalta, mutta tosiasia on, että vähempi ei vain olisi sopivaa. Olen onnellinen siitä, että hän viettää aikaa kanssani tämän lyhyen ajan tässä hetkessä. Lupaan tulla takaisin pian.

Kuljen viimeistä kertaa hänen ruusujensa terälehtien tuoksu sormissani matalasti aidatun puiston läpi kohti huonettani kymmenennessä kaupunginosassa. Jään pitämään porttia auki takaani tulevalle pyöräilijälle ja hymyilen rakastuneen hymyä. Mies kiittää ja laskeutuu vierelleni jatkamaan vieraita kieliä ja osaa myös suomeksi litanian kirosanoja, mikä ilahduttaa minua. Lopulta puistelen päätäni: olen täällä varattu vain ikuisuudesta kumpuaville jylhille kiviseinille, joita ymmärrän, ja nekin joudun jättämään. Mutta lupaan tulla takaisin pian.

Kohteliaat juoksijat

Keskikesäinen yö seisoo vielä sakeanaan tiivistyneistä tuoksuista, jotka ovat irronneet ilmaan auringon kuumentamista ihoista, tiheään lisätyistä halvoista huulikiilloista ja taskulämpimän maltaan lemuisista naurunremakoista.

Satunnaisesti lähtevien ja saapuvien yöjunien vaimea kolke ja kohina elää taustalla kuin päälle unohtunut televisio ja hotellin yökerhon ovella aiemmin parveilleet äänekkäät tupakoitsijat ovat kauan sitten kaikonneet kutsuvampiin puuhiin. Höyhenenkevyttä valoisaa hiljaisuutta alleviivaa aseman ulottuvuuksiin hitaasti häivyttyvät laitureiden rivit autioina bitumipellon pengerryksinä.

Lasiseinäkkeeseen kiinnitetty linjakartta antaa selälle ystävällistä tukea tutuksi käyneellä vihreällä muovipenkillä. Olen ehtinyt vaipua odottavaan horrokseen, jossa tuntee minuuttien kulun lohduttavan nopeana rytminä ei-missään liikkuvien ajatustensa taustalla ja jossa samanaikaisesti on hyvin tietoinen maiseman muuttumattomista yksityiskohdista: laitureiden ja kadun ylittävän liikahduksen päässä avautuvien katujen elottomista kidoista ja ostoskeskuksen nurkan kaarteen takana pilkottavasta lastauslaiturista roskapuristimineen. 

En juurikaan ylläty kuvaan ilmestyvästä hahmosta, sillä olin kuullut miehen puvunkenkien läiskeen vaimeana varoituksena jo kauan ennen hänen aineellistumistaan vasempaan silmänurkkaani. Hän lähestyy paniikinomaisella virtaviivaisella kiireellä valkoinen puvunpaita tuoreen veren kauttaaltaan värjäämänä ja ilmeisesti tosipaikan näytön tuoman adrenaliinipurskeen myötä hänen juoksutekniikkansa on edelleen hyvä. Reippaasti lähes rinnalle nousevat polvet antavat voimaa dynaamiselle askellukselle ja hän ohittaa minut noteeraten nyökkäämällä nopeasti kuin huomioiden urheilusuorituksen tiimellyksessä melkein unohtuneen yleisön käsien siksakatessa tehokkaasti rytmiä.

En ole ihan varma, pitäisikö tervehtiä, kun hän ehtii jo kadota kauas oikealle ja kääntyä sitten todennäköisesti aseman alittavaan tunneliin. Miehen hävitessä kuvasta seuraava hahmo ilmestyy näyttämölle edellisen jo avaamasta tulokulmasta ja lähenee vähemmän ergonomisella tyylillä -vaikkakin juoksuun paremmin soveltuvilla kengillä. Hänen hahmonsa piirtyessä tarkemmaksi huomaan hänenkin paitansa olevan veressä, samoin kuin veistä pitelevän oikean käden. 

"Hei anteeks, juoksiko joku tästä just ohi?" Mies ehtii kohdalle ja huohottaa edessäni tavallisen kauniskasvoisena ja hyväkäytöksisenä, veitsikäsi voipuneesti roikkuen. "Joo! Se juoksi tonne ja kääntyi vasemmalle." Osoitan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pukukenkäinen mies oli kadonnut. "Kiitos." Hän on niin kohtelias, että valheeni miltei hävettää, kun hän nopeasti loittonee osoittamani kadun suuntaan.

Runotorstai -416., sanainspiraatio: Paluu

Paluu ihmemaahan

Missä hurja puro, jonka pyörteestä isä pelasti sorsanpoikaset?
Ojassa makaa mutainen muovipussi

Valtavaa niittyä kesti juosta piiloon villien marjapensaiden taa
nyt ovat kulmat kutistuneet
     kolmeen parkkiruutuun.

Runotorstai -418., sanainspiraatio: Kiire

Tärkeä tapaaminen

Bussimatka vie seitsemän minuuttia
juuri tänään seitsemäntoista

kun sukat oli hukassa
lahkeet rutussa
hammastahnaa putosi paidalle ja
hiukset olivat itsepintaiset

lyhyin askelin
    pakarankärjillä istuen
        hartiat korvissa
            hikoillen

kiirehtii nopeiten.

Runotorstai -417., sanainspiraatio: Erehdys

Dead end

"Suunta on varmasti
oikeasta oikeaan, seuraavasta vasempaan."

Vieraat maisemat matavat
vääriä kujia, epäilys päättyy
kiellettyyn ajosuuntaan:

salaiseen puutarhaan, jossa
kummitukset keinuvat
helmat hulmuten
kukkaseppeleet ohimoillaan.

Runotorstai -415., sanainspiraatio: Kesäyön unelmia

Juhannustaikoja

hajallaan hapertuneet pitsit piirittävät
vielä povea kultaiset kiharat

seuraavat salaista nilkkaa sameat helmet

silkkinen seitti, kimaltava kaste
varjelemassa varhaista märässä mättäässä

heijastavat hennosti valkenevan valon

kauniin kuvajaisen hiljaisessa haudassa
seitsemän sievää rauenneena ranteesta
.

Runotorstai -414., sanainspiraatio: Tanssi

Muinaisnorjaa

Hiekkaan pehmenevät päkiät
sinkoavat liikkeeksi perkussionistin hikipisarat
Sormenpäissä kutittaa viulun itku, rankaa vie trumpettitrio


käärmeet karkaavat kauemmaksi
rytmin tahtiin
saviruukuista kurkottavat tanssiin myyttiset oliot,
muinaisessa asuvat kivimoukaria heittävät jumalat ja muusat.

Runotorstai -413., sanainspiraatio: Herkkä

 

 

Tervaa ja höyheniä

Mustina valuvat silmät ohittavat lopulta katseen
tikarit helskyen kantapäissä
väistämätön uhma uppoaa asvalttiin


Yksinäinen cowboy on kieritetty säälissä, kuorrutettu kutittavilla höyhenillä,
siro sisin syönyt valkoisen naamion kasvoilta


- munankuorenohut ego hellii sisällään sielua kuin syntymätöntä.








Runotorstai-haaste

Kalamies

Olen maannut valveilla koko yön ja kuunnellut kosteutta: honkien huohotusta surun tiivistyessä syiden lomassa. Paljaat varpaani ohuen lakanan alla hapuilevat  laineiden liikettä. Ikkunalasin huuru pisaroituu hitaasti ja kuvittelen samat laiskat tipat etenemässä kipeällä ihollani. Noustessani näkisin tumman veden usvan takaa, viivyttelen kuitenkin vielä ja leikin nukkuvaa.

–Isä, ootko hereillä? Alakerrasta kantautuu kuuman pannun katku, vaikka poika yrittää tuulettaa. –Täällä olis paistettua kalaa. Murot on loppu. Ja leipä. Mä meen nyt, moikka, poika katsoo huolestuneiden kulmiensa alta. Äitinsä silmillä. En voi katsoa. Olla.

Saunasta on jäljellä mustunut pääty. Nurkalla silitän kauan kosteita saniaisia, jotka kipuavat kivellä ja tiputtelevat kirkkaita pisaroita sammaleeseen. Helmet viipyilevät vihreässä hetken ja luovuttavat sitten. Hajotan hiiltynyttä nahkaa kitalakeani vasten ja nielen viimeiset kutittelevat ruodot. Rasvaiset sormeni pyyhin reisiini kävellessäni rantaan. Hopeiset kyljet välähtävät karkuun, kun laituri puskee järvelle katoavat renkaat. Aamun kosteus on väistymässä, mutta odotan, että kylmä ehtii iholle ja maailma seisahtuu.

Rikon järven pinnan ja vajoan vastustelevaan mattoon painavana. Pääni täyttää hyväilevä humina: en kuule enää lintujen huutoa enkä erota raajojeni ponnistelua sameassa vedessä. Samettinen musta tiivistyy syvällä viiltävän viileänä. Kierähdän ja nautin painottomuuden tunteesta, kauhon kylmää virtausta. Pohjan muta sulaa sormieni välistä, kun jatkan matkaa. Parvet kaikkoavat edelläni. Tunnen niiden liikkeet ja ohjaan ne ansaan. Kuvittelen kidukset ja voimakkaan pyrstön ja kiidän pohjaa hipoen kunnes rintaa puristava vanne pakottaa pintaan. Hengitän pärskähtäen. Vesilintu säikähtää ääntäni ja ponkaisee vaakkuen ja siivet vettä paukuttaen lentoon. Seuraan huohottaen, kun lintu katoaa saaren taa.

Verkot olisi helpompi kokea pojan huovatessa, mutta nostelen saalista tottuneesti veneeseen. Pyrstöt panevat vastaan naputtaen aikansa kaarevia lautoja ja rauhoittuvat sitten. Pihalla vaakaan kalat lajeittain styroksilaatikoihin. Nostan saappaat viereen kuistille ja livahdan portaikkoon, kun Yrjänän vanhan Hiacen vonkuna kantautuu tieltä.

Jään katsomaan kehystetyn valokuvan pinnasta heijastuvaa muotopuolta. Sipaisen karvatonta kulmaani muljottavan silmän yllä ja yritän muistella, miten imitoin Elvistä. Poskeni valuvat lasin pinnassa ja alla Elisa nauraa olkapäät lysyssä.

 – Halojaa, viis kiloo per taas, eikö? Yrjänä on kuistilla. – Juu, laita saappaaseen, oon nyt kiinni, saan pulautettua. Äänelläni on mutaa kiduksissa. – Selvä, tossa on kanssa vähän lämpimäisiä vaimolta, pärjäilkäähän.

Kolistelen tuoleja yläkerrassa ja palaan pihalle vasta, kun auton ääni on kaikonnut. Yritän haistella viileää tuulta, joka enteilisi taas sadetta illaksi. Nostan saappaat tuvan puolelle ja palaan hakemaan kuistille jätettyä lämmintä foliokääröä. Sen lämpö tuo mieleen kadotetun läheisyyden, ensimmäiset hetket ja tutuksi tulleet sievät linjat kömpelön käteni alla. 

Silloin luulin olevani terassilla yksin, kun Elisan kuumankostea käsi hakeutui käteeni vaivihkaa. Musiikki vaimeni merkityksettömäksi.

– Miksi noin vakavana?

– Luulin, ettet koskaan tule, hymyilin takaisin.

– Tässä minä olen ollut koko ajan.

Elisa veti käteni vyötäisilleen ja nojasi minuun. Onneni venytti ääriviivojani äärimmilleen ja luulin, ettei mikään voisi sattua niin paljon. 

Istun yhä keittiössä jo kauan sitten viilennyt paketti polvilla, kun poika tulee koulusta. – Ai hei. Miten meni päivä?

 – Ihan hyvin.  Ai Yrjänäkö toi?  – Ei taida olla enää lämpimiä. Pullaa.

Folion lämpö on sulattanut sylini ja polttanut mieleeni reiän. Poika touhuaa tulen uuniin. Säpsähdän paineen humahdusta ja kuivia suomuja ropisee lattialle, kun käsi nykähtää lahjetta vasten. Kuumuus kuivattaa arat silmäni, mutta en voi kääntää katsetta pesässä leijailevista kipinöistä. Liekit ahnehtivat paperin mustaksi käppyräksi ja alkavat syödä puuta. Se käy nopeasti. Puu paukahtaa ja vinkaisee.

Huomaan pojan likaisen niskan. Yksi kipuna lennähtää lattian kylmälle pellille ja tukahtuu. – Pitäisi kai tota saunamökkiä alkaa laittaa. Pitää varmaan perustuksia myöten uusiks. Sanotko huomenna kylällä Ressulle, että tulee kattomaan vähän lautaa. Että sanoin.

Mistä sateenkaari on saanut alkunsa? - syntykertomus 10 minuutissa

Ivan Iljanovits maalasi taloa. Omskin ja Irkutskin välisellä laakealla arolla talot tapasivat olla sen värisiä, kuin rakennustarpeet sattuivat olemaan: Vanerin viheriäisiä, kitupihlajan karvaanharmaita. Rupisen ruskeissa taloissa asui isejä, äitejä ja keskimäärin 2,3 valkeakasvoista lasta.

Mutta Ivan Iljanovits maalasi taloa kumppaninsa Sergein kanssa. Yhdessä Ivan ja Sergei olivat kasvattaneet keltamyrttiä, siniangervoa, puna-aurikkia ja muita yrttejä ja värjänneet niillä kymmenen eri väristä maaliämpärillistä.

Ivan oli ehtinyt maalaamaan taloon sinisen raidan ja Sergei sen alle violetin raidan, kun paikalle osui kylän mahtipontinen pormestari. "MITÄ täällä tapahtuu!!??!!", hän huusi. "Ei sovi tuollaisilla väreillä maalata!!". Pormestari oli niin raivoissaan, että potkaisi kaikki Ivanin ja Sergein maaliämpärit voimalla taivaalle.

Maalit lensivät komeassa kaaressa taivaan halki. Ja niin tänäkin päivänä, aina kun taivas on itkenyt ja murehtinut Ivanin ja Sergin tavallisen harmaata taloa, taivaalla näkyy kaarena lentäneet värikkäät maalit.

Dialogi

Kuka asuu tässä huoneessa? Mitkä ovat hänen päämääränsä? Luurangot kaapissa?

Huoneessa asuu Laura, 35v yhdessä avomiehensä Jaanin kanssa. Jaan on keskinkertainen muusikko, Laura 7päivää-lehden juorutoimittaja.

Pariskunta on tavannut alunperin Meksikolaisessa baarissa reppureissulla lähes parikymmentä vuotta sitten. Suhde on ollut sen jälkeen tasaista on-offia.

Lauralla on villi nuoruus ja räväkkä luonne. Hän pyrkii elämässään eteenpäin, aikuistumaan ja rauhoittumaan, mutta hänen spontaanilla ja boheemilla luonteellaan se on haastavaa. Hänen tavoitteenaan on olla vakavasti otettava uutistoimittaja, mutta rääväsuisesta julkkisjuorutoimittajan maineesta on hankalaa päästä eroon. Laura on siivonnut elämäänsä, huputtanut huonekalut valkoisella ja hankkiutunut eroon turhasta tavarasta. Yrittää huputtaa räiskyvän olemuksensakin, mutta huijaa lähinnä vain itseään. Nuoruuden matkoista muistuttavat kotona peilin kulmissa roikkuvat matkamuistokorut. Laura on yrittänyt rauhoittua joogaamalla, mutta rentoutuu parhaiten jointin äärellä.

 ....

-Aina sun pitää hyssytellä, että tää on ihan hyvä näin eikä tarvii yrittää! Ei se oo! Mä en jaksa sitä, että mun nimi on vitsi!

-No mutku kato beibi: ei oo suutarin lapsella kenkiä.. tai miten se menee, no mut kuitenki. Kaikilla on paikkansa. Desavuu, juu nou.

-Just tota! Ite oisit suurin lööppi jos haluaisin sotkea oman elämäni otsikoihin! Ja jos oikeesti joskus tekisit jotain, mikä vois kiinnostaa jotakuta. Kato nyt, eiks tää valkonen jakkupuku oo ihan sikaskarppi? Vittu nyt mä meen tää päällä riehuun sinne ja sanon etten lähe, ennenku päätoimittaja ottaa vastaan. Eiks ni?!

-Just ni beibi. Toi on kyl aika kuuma, vähän ku hoitsupuku. Relaa ny ja tuu tähän viekkuun.

-No just! En mä nyt tuu kyl rypistää näitä kledjuja sinne. Tajuutko kuin paljon nää makso? Ihan vitusti liikaa. Missä meiän kaikki tikut on? Älä älä hosu, mä haluun tikut, niissä on niinku tunnelmaa.

-No ota sit noi vaatteet pois. Tossa, anna mä hoidan.

...

-Joo, nyt mun täytyy olla rauhassa. Siis tosissaan saada niinku sisäinen rauha ja tiedäksä, niinku se uraohjaajalehmä sano, että niinku mansikoita poimis. Pitää saada esille se, mitä oikeesti osaa. Onhan mulla juttuja, portfolio.

-Nii just beibi. Relaa. Sä saat aina kaikki mitä sä haluut.

-Nii saan. En mä oo paljoo halunnut. Hetkessä on niin hyvä. Kato nyt tota auringonlaskua. Mmmh.. mä kyl rakastan tämmöstä kevättä. Kaikki niinku tulee esiin, kasvaa, kaikki uus. Mitä jos hengittäis ton kaiken kasvun itteensä ja puhaltais ulos timanttisia ruusuja?

-Sä oot niin runollinen, mä en tajuu. Mut ei se mitään.

Perseuksen paluu

 Tehtävä: tarina kuvasta, max 240 sanaa

Sebastiano Ricci, Perseus Confronting Phineas with the Head of Medusa, 1705-10

Hieman sen jälkeen, kun Oidipus oli lopulta surmannut äitinsä, oli hänen lapsuudentoverinsa Perseus palaamassa kotiin pitkältä seikkailultaan. Perseus oli kiertänyt rehevät maat ja kuivaksi itkeneet meret , taistellut ilkeän jättiläisen kanssa ruohokansan kohtalosta  ja voittanut viekkaalta käärmenoidalta vedonlyönnissä tulivuoren.

Perseus oli viipynyt lämpimällä tulivuorella loikoillen, kun näki maasta pilkistävän jotakin kiiltävää. Hän kaivoi kunnes sai nostettua esille kauneimman koskaan näkemänsä peilin. Sankari  huokaisi ihastuksesta, asetti peilin kainaloonsa ja lähti laskeutumaan rennoin askelin kohti kohtia tyytyväisenä. 

Kotikylässä Perseusta odotti juhlat, sillä sana oli kiirinyt hänen edellään ja pikkulinnut laulaneet sankarin tulosta.  Portille ehdittyään häntä vastaan säntäsi riemuitseva väkijoukko ja kaikki hänen poika-ajan toverinsa olivat kasvaneet komeiksi miehiksi niin, ettei Perseus ollut heitä tunnistaa. Kun jälleennäkemisen riemu raikui suurimmillaan ja kaunis peili kiersi ystävien käsillä ihasteltavana, kuuli Perseus takaansa lähestyvää kahinaa.

”Sssssssshhhheee on ssss..minun..sssssulokassss kuvassssshhtimeni!!”  Sihisi suuri käärme, jolla oli ihmisen pää.  ”Vai niin, sinä senkin noita!!! Kehtaat palata kolostasi!” Perseus raivosi ja kohotti miekkansa. ”Voitin vuoren ja niin on peilikin minun!”

”Sssssalli katssshoa kuvassstimeen, sssse on oikeussss ja kohtuussss”  supatti käärme ovelana. Kun noita  näki Perseuksen empivän, teki se äkkiä hyökkäyksen. Mutta Perseus oli valmiina ja sivalsi miekallaan noidalta pään irti. 

”Katsohan sitä peiliäsi nyt! Ja sitten annat olla!” Perseus mylvi  ja nosti irtilyödyn käärmeitä sikiävän pään kohti kuvajaistaan. Mutta ei noita enää peilistään pystynyt iloitsemaan. Niin Perseus  palasi seikkailultaan todistettavana sankarina ja yllätyksestä tointuneet toverit virkosivat entistä rajumpaan juhlintaan.

Pyhäsalmen jytät

Sellaista sutinaa ei oltukaan aikoihin nähty kuin Pyhäsalmen seuroilla kesäkuun ensimmäisenä perjantaina. Niin nuoreen kuin vanhaan oli pannut toivoa itämään jo muutamaa viikkoa aiemmin levinneet julisteet, joissa oman kylän pojan Pallen kuva oli komeillut, ja orkesterin nimi:  Kierot kierrokset.

Alkuillasta jo kävi ruuhkaksi naisten saunavuorolla tila peilin edessä ja Maritan vihreä luomiväri kiersi Kirstin Mum-dödön perässä läpi naisväen hipiät. Iloinen odotus tiivistyi keltaisessa kuplavolkkarissa hiuslakan tuoksuun. Äänijänteitä säästelemättä päästetyn kuorolaulun sulosävelet kantautuivat parkkipaikalle ennen kuin volkkari näkyi mutkasta.

Miesväki saapui seurantalolle yhtä lailla jännittyneenä, mutta rennon rehvakkaana kala- ja naisjuttuja vertaillen ja puukonperien kaiverruksia ihaillen. Alkukesän maa pöllyten kierrettiiin keimaillen vastakkaista sukupuolta, ujot moit kehtasi joku kiekaista ja uroot nyökkäillä. Kohtahan siinä päästiin lähempää tuttavuutta tekemään, kun ensin oli naisväki omalla puolellaan puunattuina siemaillut siidereitään ja kikatellen vilkuillut miesten seinälle, jossa jalanpainoa vaihtaen uroot pörhistelivät hienoimmissa liiveissään. 

Orkesteri  humppautti yleisön pian lämpimäksi kuin tuoreet kalakukkoset. Jo vispasi jalka ja lensi silmä ujommillakin siihen malliin, että hormonit huurustuivat kattoon ja sekapäiset hirvaat kolistelivat sarviaan nurkilla. Metsän puoleen liukahtikin vuorollaan jokunen pari tanssin lomasta vilvoittelemaan ja nykimään hiestä märkiä juhlahousujaan parempaan asentoon.