Kalamies

Olen maannut valveilla koko yön ja kuunnellut kosteutta: honkien huohotusta surun tiivistyessä syiden lomassa. Paljaat varpaani ohuen lakanan alla hapuilevat  laineiden liikettä. Ikkunalasin huuru pisaroituu hitaasti ja kuvittelen samat laiskat tipat etenemässä kipeällä ihollani. Noustessani näkisin tumman veden usvan takaa, viivyttelen kuitenkin vielä ja leikin nukkuvaa.

–Isä, ootko hereillä? Alakerrasta kantautuu kuuman pannun katku, vaikka poika yrittää tuulettaa. –Täällä olis paistettua kalaa. Murot on loppu. Ja leipä. Mä meen nyt, moikka, poika katsoo huolestuneiden kulmiensa alta. Äitinsä silmillä. En voi katsoa. Olla.

Saunasta on jäljellä mustunut pääty. Nurkalla silitän kauan kosteita saniaisia, jotka kipuavat kivellä ja tiputtelevat kirkkaita pisaroita sammaleeseen. Helmet viipyilevät vihreässä hetken ja luovuttavat sitten. Hajotan hiiltynyttä nahkaa kitalakeani vasten ja nielen viimeiset kutittelevat ruodot. Rasvaiset sormeni pyyhin reisiini kävellessäni rantaan. Hopeiset kyljet välähtävät karkuun, kun laituri puskee järvelle katoavat renkaat. Aamun kosteus on väistymässä, mutta odotan, että kylmä ehtii iholle ja maailma seisahtuu.

Rikon järven pinnan ja vajoan vastustelevaan mattoon painavana. Pääni täyttää hyväilevä humina: en kuule enää lintujen huutoa enkä erota raajojeni ponnistelua sameassa vedessä. Samettinen musta tiivistyy syvällä viiltävän viileänä. Kierähdän ja nautin painottomuuden tunteesta, kauhon kylmää virtausta. Pohjan muta sulaa sormieni välistä, kun jatkan matkaa. Parvet kaikkoavat edelläni. Tunnen niiden liikkeet ja ohjaan ne ansaan. Kuvittelen kidukset ja voimakkaan pyrstön ja kiidän pohjaa hipoen kunnes rintaa puristava vanne pakottaa pintaan. Hengitän pärskähtäen. Vesilintu säikähtää ääntäni ja ponkaisee vaakkuen ja siivet vettä paukuttaen lentoon. Seuraan huohottaen, kun lintu katoaa saaren taa.

Verkot olisi helpompi kokea pojan huovatessa, mutta nostelen saalista tottuneesti veneeseen. Pyrstöt panevat vastaan naputtaen aikansa kaarevia lautoja ja rauhoittuvat sitten. Pihalla vaakaan kalat lajeittain styroksilaatikoihin. Nostan saappaat viereen kuistille ja livahdan portaikkoon, kun Yrjänän vanhan Hiacen vonkuna kantautuu tieltä.

Jään katsomaan kehystetyn valokuvan pinnasta heijastuvaa muotopuolta. Sipaisen karvatonta kulmaani muljottavan silmän yllä ja yritän muistella, miten imitoin Elvistä. Poskeni valuvat lasin pinnassa ja alla Elisa nauraa olkapäät lysyssä.

 – Halojaa, viis kiloo per taas, eikö? Yrjänä on kuistilla. – Juu, laita saappaaseen, oon nyt kiinni, saan pulautettua. Äänelläni on mutaa kiduksissa. – Selvä, tossa on kanssa vähän lämpimäisiä vaimolta, pärjäilkäähän.

Kolistelen tuoleja yläkerrassa ja palaan pihalle vasta, kun auton ääni on kaikonnut. Yritän haistella viileää tuulta, joka enteilisi taas sadetta illaksi. Nostan saappaat tuvan puolelle ja palaan hakemaan kuistille jätettyä lämmintä foliokääröä. Sen lämpö tuo mieleen kadotetun läheisyyden, ensimmäiset hetket ja tutuksi tulleet sievät linjat kömpelön käteni alla. 

Silloin luulin olevani terassilla yksin, kun Elisan kuumankostea käsi hakeutui käteeni vaivihkaa. Musiikki vaimeni merkityksettömäksi.

– Miksi noin vakavana?

– Luulin, ettet koskaan tule, hymyilin takaisin.

– Tässä minä olen ollut koko ajan.

Elisa veti käteni vyötäisilleen ja nojasi minuun. Onneni venytti ääriviivojani äärimmilleen ja luulin, ettei mikään voisi sattua niin paljon. 

Istun yhä keittiössä jo kauan sitten viilennyt paketti polvilla, kun poika tulee koulusta. – Ai hei. Miten meni päivä?

 – Ihan hyvin.  Ai Yrjänäkö toi?  – Ei taida olla enää lämpimiä. Pullaa.

Folion lämpö on sulattanut sylini ja polttanut mieleeni reiän. Poika touhuaa tulen uuniin. Säpsähdän paineen humahdusta ja kuivia suomuja ropisee lattialle, kun käsi nykähtää lahjetta vasten. Kuumuus kuivattaa arat silmäni, mutta en voi kääntää katsetta pesässä leijailevista kipinöistä. Liekit ahnehtivat paperin mustaksi käppyräksi ja alkavat syödä puuta. Se käy nopeasti. Puu paukahtaa ja vinkaisee.

Huomaan pojan likaisen niskan. Yksi kipuna lennähtää lattian kylmälle pellille ja tukahtuu. – Pitäisi kai tota saunamökkiä alkaa laittaa. Pitää varmaan perustuksia myöten uusiks. Sanotko huomenna kylällä Ressulle, että tulee kattomaan vähän lautaa. Että sanoin.

Houkutuslintu

Tehtävä: aloituslause " Ellin punaisten housujen lahkeet olivat mustuneet." Kirjoita lyhyt novelli. 


Ellin punaisten housujen lahkeet olivat mustuneet. Ruskea froteehuppari oli revennyt selästä, kun hän oli huohottaen ja väsymyksestä täristen heittäytynyt ratapenkereen hiekalle ja ryöminyt kiireessä aidan ali. Elli makaa hetken tervantuoksuisella soralla ja antaa hengitykseksensä tasaantua, kuuntelee. Kisko sirisee hiljaa, askelia ei kuulu enää. Hän koukistaa pienet likaiset sormensa sopivasti kämmenen alle sattuneen teräväreunaisen kiven ympärille.

Seuraaja ei ole luovuttanut:hän tietää, että Ellin on ollut pakko edetä soisen niityn jälkeen joko radan suuntaisesti kohti etelää tai yrittää ylittää rata. Nyt hän odottaa, että Elli paljastaa itsensä. Jos Elli jää makaamaan ja odottamaan, seuraaja löytää hänet joka tapauksessa ennen pitkää. Elokuun lopun aurinko kurittaa kulottunutta kasvillisuutta vielä pari tuntia, sitten ilman lämmin väreily alkaisi vaihtua hiipiväksi hämäräksi, joka vähitellen kietoisi raajat jäiseen pakkopaitaan.

Elli ryömii selkä matalana kyynärvarsien varassa lähemmäs kiskoja. Tarralenkkarin joustava pohja potkaisee oietessaan liikkeelle kiven. Se kopsahtelee muutaman kerran kohti verkkoaitaa, mutta pysähtyy onneksi ennen kuin paljastaa seuraajalle aukon, josta Elli oli ryöminyt ali. Elli pysähtyy ja hengittää äänettömästi poski vasten terävää soraa, koettaa kädellä kuumaa kiskoa. Värinä on voimistunut. Alempaa kuuluu rapsahdus.

Elli ponnistaa ylös ja syöksyy kuparisten kiskojen yli, välissä ratapuut vaanimassa eksyvää askelta, vielä toiset hypyt vastakkaisen suunnan raiteen toiselle puolelle. Pensaat rapisevat ja verkkoaita rämisee, kun seuraaja reuhtaisee itsensä sen yli . Mies jatkaa pudottauduttuaan juoksua Ellin perään.

Elli on pysähtynyt radan toiselle puolelle aidan vierelle, katsoo äkkiä miestä suoraan kuin miellyttävää yllätysvierasta ja hymyilee leveästi. Seuraaja hämmentyy sekunnin murto-osan ajaksi. Tytön hymyä seuraa tarkasti suunnattu napakka heitto, joka sinkoaa terävän kiven suoraan miehen silmien väliin. Nenäluu murtuu rusahtaen ja seuraaja taittuu huutaen taaksepäin. Mies sekoaa askelissaan; junan äkillinen pauhu rikkoo lopullisesti hänen haparoivan tanssinsa. Paineaalto paiskaa Ellin vasten verkkoaitaa.

Hän nojaa verkkoon helpottuneena, vaikka ohittavan junan paine pieksee hänen pientä vartaloaan ja salpaa hengen, kasvoille lentää lämpimiä roiskeita. Junan mentyä ohi Elli kääntyy pois radalta ja sujahtaa aitaan leikatusta aukosta. Häntä odottaa kolme maastopukuista tarkka-ampujaa. Joukon johtaja riisuu mustan nahkahansikkaansa ja ojentaa Ellille oikean kätensä. ”Onnittelen. Kohde on eliminoitu. Tehtävä suoritettu.”

Pieni hattupuoti

Lehmänkello kilahtaa, hoikka vaatimattomasti  harmaaseen pukeutunut nainen astuu sisään puotiin. Hän räpyttelee hetken silmiään totutellessaan pienen myymälän hämärään ja pölyiseen valoon. Sirkka on jo ehtinyt päättää, mitä hänelle myy, kun nainen vasta alkaa hahmottaa kaupan suunnattoman lattiasta kattoon ulottuvan, lattiat ja seinät peittävän valikoiman laajuutta. 

Hattupinot toistavat kaikkia sateenkaaren värejä sekä harmaan ja ruskean eri sävyjä. Sirkka sanoisi, että myös kaikkien sateenkaaren värien eri sävyjä, ja hän tietää täsmälleen, mitä asiakas tarvitsee. Sirkalla nimittäin on kyky aavistaa kaikkien salaisimmatkin mielenliikkeet ja hän osaa tarttua niihin. Tällä seinäkukkasella on varmasti rahaa, mutta pukeutumisestaan päätellen hän ei osaa käyttää sitä oikeisiin asioihin.

-Hei, olet varmaankin hakemassa arkihattua? Vai useampaa? Sirkka hymyilee leveästi ja ojentaa jo kohti kahta hattua: puna-mustaruudullista suurikupuista lätsää, sekä Sirkan omaa suosikkimallia, metsänvihreää suurilieristä hattua, jossa on rönsyilevä kukkakoriste.

-Hei, niin, poikkesin vain ohimennen. Ajattelin jotakin pientä hattua.. tämän takin kanssa..

Sirkka näkee, että  liikkeen ovea lähestyy viime viikolta tuttu asiakaskolmikko. Onneksi hän on hionut myyntitaktiikkansa huippuunsa.

-Ei, kuule asia on niin, että sinun kaltaisten ihmisten ei kannata ajatella. Vai mitä? Olet varmasti sen ennenkin kuullut. Se ei vain sovi kaikille. Mutta tämä hattu sopii. 

Sirkka iskee vihreän hatun asiakkaan päähän, ja kiepauttaa hänet peilin ääreen.

-Kyllä! Katso nyt, kuinka silmäsi loistavat! Et ole koskaan nähnyt mitään näin kaunista! Suuri lieri tasapainottaa sinun ulottuvuuksiasi, tiedäthän, kun on vähän tuollainen. Ja notkoselkä!

Liikkeen ovi avautuu ja sisään astuu iloinen seurue.

-Hei taas!! Tervetuloa! Ihan pieni hetki, pakkaan tämän kassiin, Sirkka hihkaisee, tempaisee vihreän hatun harmaatakkisen naisen päästä ja ennenkuin asiakas ehtii tajuta mitään, ojentaa hänelle valkoisessa paperikassissa hattua ja toisella kädellä maksupäätelaitetta. 

-Visallako tulee? Kolmesataaviisikymmentäyhdeksän. Noniin, kortti siihen ja pin-koodi. Sirkka hymyilee harmaatakkiselle ja nyökkäilee ja vilkuttaa silmää mukamas iloisena liikkeen tukkivalle kolmen naisen joukolle, joka kamalaa kaakatusta pitäen jo likaisilla sormillaan räplää hatunlierejä mihin vain ylettyvät ja ulottuvat.

-Sinä taidat olla vähän hidas. Sellaista se on, minä tiedän. Sirkka hymyilee edelleen kaikilla hampaillaan ja tuuppaa maksupäätettä käsilaukkuaan shokissa kaivavaa asiakasta kohti.  Eikä nainen sano vastaan, vaan kaivaa maksukorttinsa ja hymyilee nöyränä.

-Noniin, kiitos ja tervetuloa uudelleen! Tämä on varattu sinulle ensi keskiviikkoon, tulet sitten hakemaan! Sirkka kiekaisee ja osoittaa punamustaruudullista lätsää ja säntää sitten idioottikolmikon kimppuun.  Tästä on tulossa hyvä päivä.

2092

kirjoitustehtävä:

 aihe: joskus

 muoto: lyhyt novelli

Printteristä kolahtaa nippu työttömien tekemiä postikortteja. Vanha hyväksi koettu formaatti, vaikkakaan fyysisen postikortin edelleenlähettämiseksi ei vieläkään ole toimivaa tekniikkaa. Unna tunnistaa korttien joukosta omansa:  mustalla tussilla tehdyn piirroksen. Portaat kiertävät loputonta kehää kohti pohjatonta kuilua ja häipyvät äärettömään tummuuteen. Se oli taas yksi pakollinen Aktivointitoimenpide. Perässä tulostuu korteista 38 euron lasku, jo valmiiksi ensimmäinen perintätoimiston kirje asiaan liittyen sekä Heikomman Aineksen Vapautuslomake numero VAP-13,78. Unna huokaa ja painaa kätensä kasvoilleen, hieroo paljaaksi ajeltua päätään ja priorisoi mielessään päiväohjelman uusiksi. Huolia on riittävästi muutenkin ja nyt pitää selvitä vielä tästä: yksi lomake lisää. Ellei sitten pystyisi maksamaan korteista. 

Hän ja Kasper eivät olleet onnistuneet pääsemään edes kakkosluokkaan, vaikka olivat onnistuneet rajujen ja kalliiden hedelmöityshoitojen tuloksena saamaan sentään kaksoset. Lapset eivät olleet kympin tyttöjä, koska heillä oli todettu runsas sikermä geneettisiä mutaatioita. Kehityshäiriöt luokittavat kolmostasolle heti syntymästä. Kaikki tietävät, että tällaiset ongelmat ovat tässä vaiheessa yleisiä ja väistämättömiä vuosisadan puolivälissä tehdyn Puhtaan Pakkoavioliittolain myötä. Rajat suljettiin jo aikaisemmin.

Kasperilla on Aktivointipäivä läheisen tuotantolaitoksen jätteenkäsittelyosastolla ja hän on joutunut lähtemään kävellen matkaan jo aamuyön tunteina. Ennen kolmosluokan kansalaiset saivat matkustaa monorailin viimeisessä vaunussa. Nykyään se on kielletty, joten jalkaisin kulkeminen on ainoa vaihtoehto. Ja Unnan pitää siis selvitä tänään yksin. Hän pyörähtää heidän pienen huoneensa nurkkaan ja herättää Tiun ja Piun, lataa koneelta 3D-soseen heidän nenäletkuihinsa ja nostaa lapset märehtimään tuplarattaisiin. Ohuiden seinien läpi naapuristosta kantautuu eläimellistä ulinaa ja raivokasta paukutusta.  Virtuaalinen postinkantaja on ehtinyt kierroksensa.

Onneksi Heikomman Aineksen Holhousvirasto on vain tunnin kävelymatkan päässä. Unna raahaa rattaita jatkuvia portaikkoja tasolta toiselle, kulman taakse, vielä kolme kerrosta ylös tuulen pelmuuttaessa vaunupeitettä korkeuksissa.  Hän vilkaisee metallipalkkien välistä alas ja toivoo, ettei pudota mitään. Painava lomakekansio eli kaikki, mikä on tärkeää, on kuitenkin tallessa selkärepussa. Ykkösluokan kansalainen tulee liitolaudalla vastaan tahrattomissa kokovalkoisissaan ja moitteettomaksi kammattu lapsikatras liukuen pituusjärjestyksessä hänen perässään. Unna tuntee nahoissaan seitsemän paria halveksuvia katseita.  He eivät ole tulossa HAH:sta, vaan tietenkin YKK:lta eli YkkösKansalaisten Koululta, jossa annetaan elämän eväät ja kasvetaan hyvä veli-kerhoissa verkostoihin.

Tiusta ja Piusta ei ole ikinä siihen kouluun. Koko perheen tilannetta parantaisi ja tasoa nostaisi enää ainoastaan terveet lapset, jotka olisivat hyväksyttävää yhteiskunnan rakennusainetta. Unnan ja Kasperin Aktivointi on jo vaiheessa, josta ei ikinä ole paluuta palkalliseen työelämään. Raha ja valuutta on heille jo vieras käsite. Kolmostasolla pelataan lomakkeilla ja kupongeilla, ja rahan käyttämiseksi vaadittava mikrosiru on tältä perheeltä evätty. Ykköskansalaisen rahojen ryöstäminenkään ei siis olisi vaihtoehto.

Unna tilaa hissin Heikomman Aineksen Holhousvirastolla. Tutkiva kamera skannaa viivakooditatuoinnin hänen otsastaan ja avaa rautaportin haisevaan komeroon. Hissi ampaisee kohti maanpintaa ja siitä alaspäin, Unnan laihat posket ja ohuet hameenhelmat seuraavat perässä ja kaksostenrattaat ovat  tempautua kattoon yhä vain kiihtyvässä vauhdissa. Unna painii painovoimaa vastaan ja puolittain makaa vaunujen päällä estääkseen vauvoja lentämästä peiton alta. Lopulta lepatus päättyy ja hissi kirskahtaa perille. 

Loputtomalla käytävällä harhailee hämärässä epämääräisen muotoisia linkkaavia hahmoja ja seinistä kaikuu valittava sihinä ja kopse. Käytävä sikiää lisää ovia sitä mukaa, kun Unna etenee. Hän on ollut täällä ennenkin ja tietää, minne on menossa. Käytävä madaltuu ja kapenee ja ovet käyvät yhä painavimmiksi. Lastenrattaat on jätettävä, ne eivät mahdu enää oviaukoista.  Unna nostaa kaksoset kainaloihinsa ja jatkaa kyyryssä matkaa. Reppu rapisee rosoiseen kattoon.

Äkkiä Unnan kiirehtivät jalat törmäävät johonkin pehmeään, joka alkaa kirkua ja sätkiä. Unna hyppää säikähdyksestä, lyö otsansa matalaan kattoon ja huutaa itsekin niin kivusta kuin kauhusta ja yrittää asettaa jalkansa jonnekin. Jalansijaa ei löydy, ainoastaan jatkuvaa raajojen sekamelskaa ja Unna menettää tasapainonsa. Vaistomaisesti hän ojentaa kätensä kaatuessaan ja vauvat irtoavat hänen otteestaan ja häviävät eläväksi muuttuneeseen lattiaan. Unna karjuu kyyneleet silmissään kuin naarasleijona, haparoi ja konttaa ympäri sätkivää ja valittavaa ruumiskasaa, joka on läjä voipuneita vuoroaan odottavia holhousviraston asiakkaita.

Hämärään läjähtävät valot, skannerit aktivoituvat, ja kameran valo räpsähtelee kunnes tavoittaa Unnan viivakoodin. Hän ei hämärään tottuneilla silmillään näe mitään, kuulee vain oven kolauksen ja tuntee, kuinka häneen tartutaan vahvoilla kourilla molemmilta puolilta ja kiidätetään käytävää eteenpäin, ovista, toisista, kolmansista, isoon valkoiseen hissiin ja siitä päätellen, että hän tuntee painuvansa lattiasta läpi, hissin suunta on ylöspäin. Hänen silmänsä alkavat tottua valoon.

Unna ei ehdi miettiä lapsiaan, kun häntä pitelevät kakkostason kuhnurit jatkavat hänen juoksuttamistaan ulos hissistä ja sisään loistokkaista kullalla koristelluista pariovista. 

-Eksyittekö? Mutta hyvä, että olette nyt täällä.

Puhuja on maireasti hymyilevä kookas ykköskansalainen, joka kävelee arvokkaasti vastaan valkoisessa puvussa ja kullanvärisen kravatin pää rintataskussaan. Unna on paniikissa eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Veri valuu hänen otsastaan pitkin nenää ja tipauttaa suolaisen maun hänen ylähuulelleen.

-Kadotin lapseni! Päästäkää!

-Eikä mitä, onko Teidän Merkityksellisyytenne lyönyt päänsä? Annahan kun autan, mairea jatkaa ja sipaisee kultakirjaillulla nenäliinalla verivanan Unnan kasvoilta. –Lapsenne ovat koulussa ja palaavat hoitajan kanssa. Oletteko valmis ottamaan vastaan uuden virka-asuntonne?

Unna ei uskalla sanoa enää mitään, vaan nyökkää ja odottaa, mitä on tulossa. Hänet saatellaan ulkona odottavaan liitolimusiiniin,  joka kaupungin sokkeloissa kierreltyään pysähtyy pehmeästi lasiseinäisen pilvenpiirtäjän kahdennenkymmenennen kerroksen sisäänkäynnin kohdalle. Kuljettaja nousee avaamaan oven ja kumartaa pää polvissa, kunnes Unna saa kammettua itsensä ulos liiturin upottavalta takapenkiltä ja hoippuu kohti hänelle osoitettua ovea. Ovella seisoo syvässä kumarruksessa toinen kuhnuri pidellen eteen ojennetuilla käsillään samettityynyä, jolla lepää kultainen avain. –Teidän Merkityksellisyytenne, olkaa niin hyvä.

Unna sovittaa avaimen lukkoon tärisevin käsin ja astuu valtavaan peileillä vuorattuun eteishalliin.  Vastassa kumartaa loputon rivi palveluskuntaa. Hovimestari astuu askeleen edemmäksi ja viittilöi kunnioittavasti nenä kiinni housun prässäyksissä: - Olemme ikuisessa palveluksessanne, Teidän Merkityksellisyytenne, ja toteutamme kaikki toiveenne. Haluatte varmasti ensin tutustua kylpyläosastomme palveluihin? Unna nyökkää ja tajuaa sitten, ettei kukaan näe hänen nyökkäystään kumarruksiltaan. –Kyllä, kiitos.  Hän katselee ihmeissään ympärilleen ja pysäyttää katseensa peiliin, josta tuijottaa hänen tuttu olemuksensa, nyt hiukan resuisena. Ja otsan viivakoodissa näyttää olevan seitsemän mustan viivan jatkona kolme uutta punaista viivaa.